Kysyn usein ryhmäohjauksen päätteeksi, mikä on ollut osallistujille merkityksellisintä antia työnohjausistunnoissa. Lähes aina kaikkein mekityksellisimmäksi asiaksi nousee tuki, jota ohjattavat ovat saaneet toisiltaan. Mitä se tuki on?
Nähdyksi tulemista ja tilaa sille, että jokainen on omanlaisensa. Kenenkään kokemusta ei vähätellä. Kokemukset kuullaan ja otetaan vastaan ja erilaisuus hyväksytään, usein viriää myös mielenkiinto ”ai sinä koet sen noin”. Sen huomaamista, että mikä on yhdelle vaikeaa voi olla toiselle helppoa. Usein myös kaltaisuuksien tunnistamista, sitä että samaa työtä tekevät tunnistavat toisensa tilanteet jo puolesta sanasta. Kaikki se luo lohtua ja toivoa, ja lievittää yksinäisyyttä.
Armollisuutta, sitä että on lupa olla herkkis, keskeneräinen, rajallinen, väsynyt, nolona, vihainen, väärässä, mokannut. Kun tämän luvan antaa työkaveri ja vertainen, on sillä erilainen merkitys, kuin ohjaajalta saatavalla tuella, sillä se rakentaa keskeneräisyyttä ymmärtävää työkulttuuria.
Hyvän huomaamista. Mieli tykkää askarrella ongelmien parissa. Miten asiat voisivat olla paremmin? Mitä pitäisi muuttaa ja kehittää? Joskun hyvän huomaaminen meinaa jäädä tämän jalkoihin. Työkaverit tunnistavat uskomattoman tarkasti toistensa vahvuuksia, taitavuutta, onnistumisia ja etenemisiä, ystävällisiä eleitä ja rakentavan asenteen. Aito hyvän huomaaminen ja kiitos kohottaa. Haasteiden keskellä tehdään työtä ja saadaan paljon hyvää aikaan.
Vaikeiden tunteiden kohtaamista ja työstämistä. Esimerkkinä voi olla vaikka vihaisuus: terve suuttumus on reaktio siihen, että jokin uhkaa omia rajoja tai tunnetaan turvattomuutta. Ihmisen pitää osata suuttua, että pystyy puolustamaan omia arvojaan ja niiden suuntaisia valintoja. Rakentava suhde vihaisuuteen tunnistaa suuttumuksen tunteen ja kysyy: Mitä minulle tärkeää on nyt uhattuna? Millä tavalla voisin suojella sitä? Kun suoja rakentuu uudestaan, myös vihaisuus hellittää. Vihainen valittaminen kuormittaa ja hajottaa, kun taas rakentava suhde vihaisuuteen luo yhteyttä tarpeisiin ja yhteistyötä. Varsinkin pidempään yhdessä työskennelleessä ryhmässä päästään puhumaan myös näistä vaikeista tunteista, suuttumuksesta, kateudesta, häpeästä, syyllisyydestä ja tutkailemaan niiden viestejä ja hyödyntämään niitä oman työn kehittämisessä.
Rohkaisua ja vaikeiden tilanteiden kohtaamista yhdessä. Ajattelen, että oman kokemuksen jakaminen on parasta rohkaisua. Se on arvokasta, että jaamme elämänkokemuksiamme toisillemme ja tutkimme niitä yhdessä. Mikä on saanut meidän ajattelemaan, kokemaan juuri näin? Niitä käännekohtia, kun jokin itsessä laajeni, kun sai tukea jonkin merkittävän havainnon tai muutoksen tekemiseen.
Validaatiota ja suhteellisuudentajua. Usein työnohjauksessa on työkaveri, joka on käynyt läpi vaikkapa jonkin vaikean kokemuksen kuten uupumuksen, haastavan tilanteen asiakkaan, yhteistyökumppaneiden tai oman työn organisoinnin kanssa, juuri sen asian, jonka kanssa toinen juuri nyt kamppailee. Silloin työkaveri voi auttaa toista ymmärtämään tilannetta, suhteuttamaan sitä, ymmärtämään ja validoimaan tunteita jotka liittyvä tilanteeseen – myös rakentamaan siltaa kohti perspektiiviä, jossa nyt vaikean tilanteen ote on hellittänyt.
Ratkaisuehdotuksia ja ideoita. Tämä on ehkä se vähiten yllättävä asia. Monen ohjaajan tapaan pyrin viivyttämään ratkaisuehdotusten ja neuvojen satelua ryhmässä. Neuvot ovat osuvampia, kun tilannetta on jaksettu tutkia pidempään. Silloin ratkaisuissa myös saattaa nousta paremmin esiin systeemitason näkökulma. Lisäksi kaikki me olemme avoimempia ottamaan neuvoja ja ideoita vastaan, kun olemme ensin kokeneet tulemme kuulluksi.
Hyvällä työnohjauksella oma roolinsa, että työnohjaustilanne rakentuu siten, että keskinäisestä jakamisesta ja pohdinnasta tulee merkityksellistä. Usein silti hämmästyn sitä miten suurta tukea, ymmärrystä, kehittämistä työntekijät voivat toisiltaan saada ihan vain sillä, että heillä on aikaa pysähtyä jakamaan kokemuksiaan, kuormiaan, onnistumisiaan, ajatuksiaan ja tuntemuksiaan.
Kiitollisena kaikille hienoille ryhmille joita olen saanut ohjata
