Lena Anderssonin Tytär- kertomus kansankodin hajoamisesta oli yksi viime vuoden lopun riemastuttavimmista lukukokemuksista ja päädyin kirjoittamaan siitä pitkähkön tekstin joka yrittää tavoittaa jotain olennaista tästä lukukokemuksesta. Lähtökohtaisesti jo suosittelen kirjaa. Se on paljon hauskempi, kuin ehkä minun tosikkomaisesta pohdiskelusta voisi päätellä!
Kirjassa oli esillä niin monia aiheita, joita ei mielestäni ole kauhean paljon käsitelty: naiseksi kasvaminen kasarilla, kasarin lasten ja nuorten vanhempien maailman ”uudenaikaisuus” ihanteiden selkeys ja tämän täydellisen maailman hajoaminen, poststrukturalistinen yliopistohumanismi ja miten se katsoo maailmaa ja asettuu vastarintaan edellisen sukupolven ihanteiden kanssa.
Ja toisaalta. Onhan noita käsitelty! Vaikka ja kuinka. Jokin tässä kuitenkin kolahti erityisesti ja siitä kirjoitan.
Tartuin tähän toimeen myös siksi, että haluaisin kirjoittaa enemmän lukukokemuksistani. Ainakin sellaisista, joilla on ollut tavallista enemmän väliä. Muuten sitä muistaa vain, että pidin tästä kirjasta, tämä tuntui tärkeältä, mutta miksi se nyt taas olikaan.
Kirjoista kirjoittaminen myös vie syvemmälle tekstiin. Kun palaa eri kohtiin kirjassa huomaa kaaria, jotka oli jäänyt ensilukemalla huomaamatta.
Kirjoittaessani huomasin myös, että kun yritän tavoittaa sitä, mikä tässä puhutteli erityisesti, se pakenee. Tunnen voimattomuutta sen ääressä, että saisin ilmaistua edes jotain olennaista tämän teoksen merkityksestä. Päädyn etsimään kohtia, joissa jokin tiivistyy, mutta se mitä etsin ei se ole siellä, vaan koko ajan jossain muualla. Analysoin kertojaa ja kerrontaa, mutta onko se sitten se, että nämä välineet ovat minulle aivan ruosteessa, kun en niilläkään tavoita olennaista?
Tekstin merkityksen ilmaisun eteen tuntuu asettuvan se millaisen kaikukammion minä tekstille juuri nyt luon, mikä minussa resonoi, mikä itselleni juuri nyt on merkityksellistä. Ja toisaalta juuri se ei asetu mitenkään tielle, vaan mahdollistaa tekstin ymmärtämisen, sen että sillä on minulle väliä.
Luenko tätä kirjaa vai itseäni? Teksti nostaa esiin jotain pinnan alla olevaa minussa ja se on se syy, miksi tästä päädyin kirjoittamaan. Mutta sitä minkä se nostaa esiin, en pysty kuvailemaan, se on vain väreilyä mustassa vedessä jään alla.
* * *
Tytär-kirjan ensimmäinen osa kuvaa vakavaa tyttöä Elsaa ja tämä suhdetta varsinkin isäänsä Ragnariin. Ragnar haluaa kasvattaa lapsistaan reippaita ja pärjääviä, ihmisiä jotka luovat vakautta ja järjestystä maailmaan. Elsa on Rangarin työlle otollista maaperää.
Elsa tomerasti järjestelemässä kenkiä pareiksi eteisessä – mutta ei ymmärrä äitinsä ihailua, retuuttamassa kotiin polkupyörän jonka lukkoa ei ole saanut auki, tarkkailemassa itseään ja toisia ja haistelemassa, mikä on suotavaa ja mikä ei. Kuvissa huomio on Elsan ja vanhempien suhteessa, millaisena Elsan toiminta näyttäytyy heidän silmissään ja miten Elsa tuota katsetta tulkitsee. Mitä isä ajattelee, mitä sanoo lapselle, mitä lapsi ymmärtää ja mitä ei ymmärrä, mitä päiväkodin hoitajat sanovat lapsesta isälle, mistä isä on huolissaan, mitä isä ajattelee kasvatuksesta.
Tilanteita kehystää suoraviivaisen toteava lause, jossa kuljetetaan rinnakkain lapsen ja vanhempien maailmoja hauskalla ja järkyttävällä tavalla. Lause onnistuu olemaan sekä myötätuntoinen siinä mielessä että se sisällyttää tuomitsematta sekä vanhempien että lapsen näkökulmaa, toteaa sen sellaisena kuin se on. Mutta se pitää myös ironista etäisyyttä, näyttää tilanteiden naurettavuuden ja kohtuuttomuuden ja kuvaamiensa ihmistensä monin tavoin vajavaisen näkökulman tilanteisiin. Isä-Ragnaria, joka on ”syntynyt kansankodin vuonna nolla”, se tosikkomainen lapsi, imee itseensä vaativuuden ja kohtuuttoman kohtuullisuuden ihanteet. Ja äiti, joka pehmentää kaikkea muumimammamaisella tavalla ymmärtämällä keikkea ja kaikkia, reagoimalla hänkin jotenkin ulkoa opitulla tavalla.
Isä-Raggarin sisäisessä puheessa keskiössä on huoli pärjäämisestä, häpeä ja lasten suojeleminen siltä, jatkuva arviointi, että onko tästä lapsesta. Polkupyöräepisodissa Elsaa odotetaan kotiin, kun ei tiedetä miksi häntä ei kuulu. Ragnar perustelee itselleen, miksi pieni lapsi on laitettu tulemaan yksin pyörällä kotiin: ”Ragnarin mielestä lasten täytyy oppia, ettei elämä ole mukavaa eivätkä muut tasoita heille tietä.” Kun selviää, että Elsa ei ole löytänyt avainta ja on retuuttanut pyörän kotiin tapahtuu Ragnarissa jonkilainen myötätuntoinen havahtuminen ”Ragnar tunnistaa itsensä tyttäressään pelottavalla tavalla. Hän tunnistaa kyvyttömyyden tajuta, ettei ole kuusivuotiaana vastuussa omasta elämästään. Hän tunnistaa vihaisten aikuisten herättämän pelon ja omasta huolimattomuudesta aiheutuneen häpeän.”
Myötätunto löytää ilmaisun vain vaisun hymyn muodossa, haihtuu saman tien ja Ragnar palaa huoleen, häpeään ja vikojen etsimiseen: ”Minkä takia tyttö ei tajua että voi pyyttä apua tai vain jättää pyöränrämän sivuun isän haettavaksi? Onko tytön arvostelukyvyssä puutteita? Onko tämä isän epäonnistumista vai luonnon”.
Sävy on koominen ja samalla riipivän kipeä.
Kirjan ensimmäinen osa kulminoituu Elsan hiihtoharrastukseen, joka isä-Ragnar tyttärelleen valitsee. Elsa haluaisi mieluiten pelata sulkapalloa tai jalkapalloa, koska niissä saa olla porukassa, mutta ensimmäinen hiihtojoukkueen kanssa tehty harjoittelulenkki saa Elsan sitoutumaan hiihtoon ja urheiluun elämäntapana. Lenkin alussa Elsa sinnittelee joukon hännillä ja ajattelee että ”jos hänestä tulee jonain päivänä aikuinen, hän ei ikinä anna muiden päättää tekemistään. Elsa lupaa että päättää kaikesta itse. Ei koskaan enää tällaista.” Mutta sitten muut alkavatkin tippua vauhdista ja lopulta Elsa on yksi viidestä, joka pääsee maaliin ja saa valmentajan hyväksyvän katseen, kannustusta ja taputuksen olalle, taistelet hienosti. ”Jos hänestä tulee jonain päivänä aikuinen, hänestä tulee maailmanmestari, Elsa lupaa itselleen. Täällä hän päättää kaikesta itse. Täällä on hänen paikkansa.”
Tarinassa asettuu rinnakkain Elsan lahjakkuus, nokkeluus, älykkyys ja voimakastahtoisuus ja toisaalta hänen monenlainen kapeakatseisuutensa, typeryytensä ja pahatahtoisuutensa. Kertoja tutkii huolella hetket ja suhteet, joissa Elsasta tulee kiusaaja. Kun hän uhraa jonkun ja saa samalla jotain sosiaalista hyötyä tai oikeuttaa kiusaamisensa kostona nuhteettomien ylivoimaisuudelle.
En oikein ymmärrä kuinka kertoja onnistuu valottamaan asian niin, että samalla Elsa sekä saa sympatiani, että tulee tuomitsemakseni. Ehkä kyse on niinkin yksinkertaisesta asiasta, että välillä Elsa on alakynnessä, välillä niskan päällä, että pyrkimykset pärjätä ja niihin liittyvä hairahdukset ovat niin tunnistettavia. Tulkitsen myös niin, että kertoja (onko hän Elsa itse vanhempana) näkee, etteivät hairahdukset ja toisten uhraaminen vieläkään ole loppuneet. Luen pahantahtoisuuden tinkimättömän tilinkäynnin eräänlaisena tunnustuksena. Tunnustus tai tunnistaminen, ei vaikuta kuitenkaan pyytävän anteeksiantoa, vain näkemään sen, kuinka julmia ihmiset voivat toisilleen olla.
Tilanteen taustalla häämöttää se, että Elsa ilmiselvästi inhoaa erityisesti niitä, jotka elävät tavoilla joita hän ei itselleen salli tai joita Ragnar ei ole hänelle sallinut, tai jotka ovat häneltä tavoittamattomissa – kuten toisten apuun tukeutuminen, piittamaattomuus sosiaalisista välttämättömyyksistä ja itsestä tykkääminen ilman ansioita.
Ensimmäinen särö isä-Ragnarin rationaaliseen ja hallittuun maailmaan tulee, kun Elsan veli Erik kyseenalaistaa isänsä käyttäytymissäännöt sanomalla, että ne eivät perustu mihinkään. On tuskallista ja koomista luettavaa kuinka vaikeaa Erikin vastarinnan käsittely Ragnarille on. Lopullisesti kansankodin järjestyksen ja takuuvarman maailmanmestaruuden romahduttaa Elsan puberteetti.
On ällistyttävää kuinka huonosti hyvinvointiyhteiskunta on valmistautunut teinitytön kehon muutoksiin. Lääkärien, valmentajien ja isän hahmoissa yhteiskunta ei ymmärrä tyttöydestä ja naiseudesta mitään, eikä osaa ohjata nuorta Elsaa tämän elämänvaiheen läpi, ei osaa auttaa hahmottamaan miksi ja millä tavalla asiat nyt muuttuvat. Aivan kuin Elsa olisi maailman ensimmäinen naiseksi kasvava tyttö ja saa selvitä naiseksi tulemisesta yksin ja mielellään niin, että sitä ei tapahdu. Kehon muutokset saavat vauhdin hiihdossa hiipumaan ja Elsa tulkitsee, että kyse on hänen tahdonvoimansa ja itsekontrollinsa hiipumisesta. Syntyy kierre, johon tyssää hiihto ja toiveet maailmanmestaruudesta ja Elsa hoikan kehonsa, elämää totaalisesti järjestäneen harrastuksensa, yhteisen hankkeen isän kanssa ja ”oman itsensä” sellaisena kuin hän on sen siihen mennessä hahmottanut.
Romahdus tarkoitaa kuitenkin Elsan ikioma elämän alkamista, jossa hänellä on kaksi työpaikkaa, hän kävelee pitkiä kävelylenkkejä yksin kaupungilla ja käy elokuvissa ja antikvariaateissa. ”Lapsena hänellä oli aina ihmisiä ympärillään ja jonkun muun laatima ohjelma noudatettavanaan. Antikvariaatin lattialla hän oli tavoittamaton, sillä kukaan ei tiedä missä hän on.” Uusien ystävyyksien ja tuttavuuksiin kautta ja suhteessa heihin Elsa rakentaa kuvaa itsestään. Ensimmäinen näistä on ihanasti kuvattu työkaveri Ylva ja hänen kassaan käydyt syvät pohdiskelut ihmisyydestä.
* * *
Kirjan toisessa osassa Elsa matkustaa Yhdysvaltoihin aupairiksi ja hänen edesottamuksensa siellä ovat sekä myötähäpeää herättäviä että sydäntäsärkeviä. Hän on yksi nuori ihminen ja samalla hän on ruotsalainen sosiaalidemokratia. Elsan ulkopuolisen katse näkee amerikkalaisen epäoikeudenmukaisuuden, ristiriitaisuudet ja puutteet tarkasti, samalla kun hänen oma näkökulmansa on hänelle itselleen piilossa. ”Elsa ajautuu pian törmäyskurssille heidän (au-pair perheen) kassaan. Ei siksi että ei pitäisi Blochin pariskunnasta tai heidän hyvin kasvatetuista lapsistaan – – – vaan siksi, että hän kokee olevansa tasa-arvoinen koko maailman kanssa ja katsoo parhaaksi opettaa isäntäperheelleen, millaista on nykyaikainen elämä Ruotsissa.”
Amerikkajaksossa käsittelyyn tulevat kulttuurierot, kasvaminen, perheen ja yhteiskunnan erilaisuus Yhdysvalloissa ja Ruotsissa, sosiaalisten valtarakennelmien hahmottaminen kuten palkollisen rooli. Kiintoisinta kuitenkin on Elsan tutustuminen lingvistiikkaan ja kuvaus Elsan tutustumisesta lingvistiikkaan ja postkonstruktivistinen teoriaan. Myös tämä kerrotaan erilaisten henkilöhahmojen, opettajien ja muiden opiskelijoiden äänten ja taitavan dialogin kautta ja seuraamalla Elsan sisäistä prosessointia. Elsa aistii, miten tässä maailmassa puhutaan ja miten voi puhua, kenellä on korkein asema ja mihin se perustuu. Ironinen etäisyys tekee tästäkin koomista, vaikka ei aseta ketään Elsaa tai opiskelukavereita ainoastaan naurunalaiseksi. Kertoja tuntuu sekä hyväksyvän ja arvostavan että kummeksuvan tilanteita, joita kuvaa. Kuin asiat näkyisivät selkeärajaisina 2000-luvun etäisyydeltä katsottuina.
Elsa vaikuttaa sekä välillä oppivan ja omaksuvan postkonstruktivistisen maailmankuvan, että vastustavan sitä sisäisesti. Palatessaan Yhdysvalloista kotiin, hän aloittaa lingvistiikan opinnot Tukholman yliopistossa: ”Ennen pitkää Esa ja hänen uudet kurssikaverinsa alkavat tiedollisesta etulyöntiasemastaan sekä huvittuneina että autuaina tarkkailla, miten naiivit kielenkäyttäjät, jotka eivät ole opiskelleet kielen perustaa, elävät täydellisessä harhakäsityksessä maailma pysyvyydestä ja muodoista.”
Elsa edustaa uutta maailmaa ja isä Ragnar vanhaa. Tämä kulminoituu illallisella Elsan lapsuudenkodissa opastaa vanhempiaan kuinka ruotsalaisten tulee kantaa vastuuta ”nykyisestä tuhosta” ja kolonialistisesta sorrosta: ”Linné aloitti sen kaiken maanisella ja kolonialistisella luonnon luokittelullaan”. Isä vastustaa, sillä ”Ragnar ei tiedä Linnéstä mitään, mutta tuntee kyllä, milloin hänen altaan aletaan kaivaa maata, ja logiikan ja kohtuullisuuden alta.”
Sananvaihto jatkuu ja Ragnar kyseenalaistaa, kuinka ruotsalaiset voivat olla vastuussa mistään, jos ruotsalaisuutta ei ole edes olemassa, jos se on vain myytti kuten Elsa oli itse aiemmin sanonut. Isän vastaväitteiden edessä ”Elsa on vihainen ja voimaton, mutta hän ei aio menettää malttiaan ja ruveta huutamaan, sillä hän on korkeammalla tasolla kuin tietämättömät vanhempansa.” Elsa vetäytyy kirjojensa pariin etsimään ”monitaitoista selittäjää tälle hajottavalle opille, josta hän on pannut älyllisen kunniansa pantiksi. — Mutta teksteistä ei löydy relevantteja kommentteja isän tietämättömään kritiikkiin.”
Tässä kohtauksessa on jotain niin kaunista, syvästi humoristista ja koskettavaa. Isä-Ragnar ei Elsan uutta maailmankuvaa purematta niele. Elsa näkee itsekin, että kaikki ei nyt täsmää, mutta samalla sellaista näkökulmaa, jossa isä-Ragnarin järkevä maailma ja uusi ”hajottava oppi” asettuisivat samaan kuvaan, ei ole saatavilla. Ne ikäänkuin hylkivät toisiaan. Kohtaus on myös taidokkaasti rakennettu illallisen ympärille, jonka jälkiruuaksi on Pavlova-kakku, josta tulee Ragnarin aistiperustaisen realismin ja järkevyyden symboli ja josta Elsa ensin kieltäytyy, mutta jonka loput hän käy yöllä syömässä jääkaapista kokonaan.
Kirja loppuu isä-Rangarin ja siis ruotsalaisen kansankodin aikakauden hautajaisiin. Elsa ja tämän veli Erik keskustelevat, kuinka vielä Ragnar haudataan maahan ja hänen nimensä kirjoitetaan kiveen. Elsan ja Erikin elämä on painotonta, heitä ei haudata maahan, he lentävät tuhkana tuuleen eikä heidän nimeään kirjoiteta mihinkään kiveen. ”Mutta riippumattomuus täytyy yhdistää vakauteen, ei painottomuuteen. Mitä enemmän vapautta saa, sitä enemmän tarvitaan sisäistä vakautta. Isä tiesi sen, juuri sen hän yritti vajavaisella tavallaan meille sanoa kun hän paasasi, vaikeni ja huusi. – Mutta hän paasasi, vaikeni ja huusi liikaa, sanoo Erik.”
* * *
Palasin vielä miettimään kohtaa, jossa pohditaan Elsaa kiusaajana, tulkoon tämäkin nyt vielä tähän.
Minuun vetosi jotenkin aivan erityisesti se, kuinka teksti pystyy sisällyttämään itseensä niin monta näkökulmaa ja käsittelemään Elsan kiusaajaksi ryhtymistä tavalla, joka avaa minulle itselleni mahdollisuuksia itsekin pitää tätä aihetta sisälläni jotenkin toisin.
Ensinnäkin näkökulma on kiusaajassa, Elsassa jatkuvasti eikä kiusatuissa lainkaan. Emme saa tietää, miten he tilanteen hahmottivat, millaisena Elsan näkivät, mitä tilanteet heille merkitsivät. Käsittelyn sävy ei ole Elsaa tuomitseva, mutta ei myöskään Elsaa ymmärtävä tai selittävä, siinä on jotain toisenlaista tutkailua. Etualalle ei lainkaan asetu kysymykset siitä, kuka ansaitsee myötätuntomme tuossa tilanteessa tai mikään muukaan eettinen arviointi. Teksti pikemminkin pyrkii tutkimaan huolellisesti sitä, millaisena Elsa uhrinsa näkee. Mitä se hänestä kertoo? Miten Elsa ymmärsi ja näki tilanteen tuolloin? Mikä mahdollisti kiusaamisen? (Yksi tällainen tekijä on se, että Elsa on riittävän nokkela havaitakseen, että sosiaalista valtaa voi hankkia sanomalla jokin tavallaan ilmeinen asia ääneen ensimmäisenä.) Mitä kiusaaminen hänelle tarjoaa tai mahdollistaa? Entä miten Elsa näkee oman toimintansa myöhemmin? Onko hän muuttunut? Kuinka syvällistä muutos on?
Tärkeää tuntuu myös olevan, että Elsa sijoitta uhreihin sellaista, mikä on Elsalle itselleen tavoittamattomissa tai vierasta. Kiusaajaan ja kiusattuun ikäänkuin kulminoituu jotain tärkeää Elsan persoonasta, vastapuolia, joita hän ei kykene yhdistämään omaan persoonaansa. He ikäänkuin kantavat torjuttua Elsaa.
Yhteen kiusaamistapaukseen palataan usemamman kerran, eri aikatasoissa, kun Elsa myöhemmin aikuisena kohtaa leirillä kiusaamansa tytön ja tämä kysyy, miksi Elsa oli leirillä niin kummallinen. Aikuinen Elsa häpeää toimintaansa, mutta ei pysty tarjoamaan selitystä kiusatulle eikä itselleenkään, hän palaa yhä uudelleen kiusaamisen syihin ”miksi söit pähkinöitä etkä irtokarkkeja”, jotka tuntuvat naurettavilta. Hänen toimintansa jää hänelle itselleenkin vaille uskottavaa perustelua ja syvempää ymmärrystä oman toiminnan syistä. Samalla kun hän häpeää toimintaansa ja sisäisesti tuomitsee itsensä, hän ei pysty näkemään oman toimintansa läpi eikä irtautumaan dynamiikasta, jossa liian erinomaiset edelleen ansaitsevat tulla kiusatuksi.
Elsan heikkouta ja eettistä onnahtelua katsotaan suoraan ja kiertelemättä, vailla katumuksen, ripittäytymisen, anteeksiannon tai myötätunnon tai minkään muunkaan paremmaksi ihmiseksi tulemisen kehyksiä. Parikymppisenä on kasvanut vain sen verran, että hänen epäeettisyytensä ei ole yhtä karkeaa kuin ennen.
Pidättäytymällä eettisestä arvioinnista teksti pystyy sisällyttämään monta näkökulmaa, joissa älykkään, monipuolisesti maailmaa katsovan, kriittisen ja itsekriittisenkin Elsan ilkeyttä ja keskeneräisyyttä ei kielletä, eikä häntä vapauteta vastuusta ja lukijankin on siedettävä sitä ja jollakin tavalla teksti tekee sen mahdolliseksi.
Aivan kuin Tytär sanoisi: ei selitetä tätä nyt pois.