Riittämättömyyden tunne on nyt ollut tiheään käsittelyssä työnohjauksissa. Ohjattavat sanoittavat pienuuden ja avuttomuuden kokemuksia, kun asiakkaan haasteet ovat laajempia ja isompia kuin mitä annetut resurssit riittävät ratkomaan. Miten tämän tunteen kanssa olisi viisasta olla?
Minusta tuntuu, että riittämättömyyttä koetaan erityisesti suhdeperustaisessa työssä, eli työssä, jossa työn tekeminen edellyttää yhteistyösuhteen muodostamista asiakkaaseen ja iso osa työstä etenee tuon yhdessä luodun suhteen varassa. Näissä ammateissa empaattinen ihminen kohtaa toisen ihmisen. Ja kun ihminen kohtaa ihmisen, voi käydä niin, että asiakkaan koko elämän huolet ja murheet vyöryvät esille ja tulee näkyviin, kuinka yksin tämä ihminen näiden asioiden kanssa on — vaikka käynnin varsinainen tarkoitus oli sosiaalituen tarpeen arviointi tai jalan kuntoutus.
Miten näissä tilanteissa voisi välttyä tuntemasta riittämättömyyttä?
Mitä viisasta työnohjausryhmissä on noussut esiin?
Aina riittämättömyyden tunteelta ei voi välttyä. Kun katsoo toisen tuskaa, joskus aivan kohtuuttomia tilanteita, on normaalia että se tuntuu. Monesti resurssit, joita on käytettävissä ihmisten tilanteiden edistämiseksi ovat todella niukat haasteiden laajuuteen nähden. Turha sitä on kaunistella. Sen todistaminen on raskasta ja samalla se on arvokasta. Ainakaan sillä hetkellä asiakas ei ole yksin tilanteensa kanssa.
Ei ole pakko reagoida. Auttamisammateissa toimivilla on usein ihan selkäydinreaktiona se, että huoleen täytyy reagoida antamalla apua. Että minun täytyy olla tässä se joka auttaa, koska tämä kerrottiin minulle. Yksi ohjattava kuvasi hyvin tätä, että voi kuulla asiakasta kokonaisvaltaisesti ja olla kiitollinen ja hyvillään että tämä jakaa elämäänsä JA samalla suunnata omasta puolestaan fokusta siihen, mikä on oman ammatillisen osaamisen ytimessä ja mitä erityistä annettavaa itsellä on tälle asiakkaalle. ”Olen vihdoinkin oppimassa, että kaikkeen ei tarvitse sanoa mitään, silti voi osoittaa, että kuuntelen ja ymmärränkin.”
Ei kaikkea ja jotain kuitenkin. Meistä kukaan ei voi olla kaikkea kaikille, mutta jokainen voi olla jotain joillekin. Mikä on meidän yhteistyömme tarkoitus ja tavoite? Mitä voimme tänään tehdä sen hyväksi?
Kollegiaalinen tuki auttaa ja elvyttää. Sellaisen ihmisen ymmärrys, joka tekee samaa työtä on arvokasta ja elvyttävää. Ja tämä tuki voi välittyä hyvinkin tiiviissä muodossa, katseessa, ilmeessä, pienessä eleessä, jaetussa kielessä ja huumorissa. Siinä saa hetken lepuuttaa ja tietää, että en ole yksin tämän kanssa.
Huomiota myös aikaansaamisiin. Monesti työssä ei ole aikaa pysähtyä sen äärelle, mitä tänään saimme aikaan, mikä eteni. Huomio on enemmän siinä, mikä on vielä tekemättä. Tätä tukevat monet rakenteet ja sekin, että etenemistä ei aina ole niin helppo nähdä. Myös ihmismielen negatiivisuusvinouma suuntaa huomiota ongelmiin ja kaikkeen keskeneräiseen. Jos päivään saa pieniäkin hetkiä, jolloin kokoaa aikaansaamisia, niin tämä voi kummasti maadottaa ja tuoda esiin myös sitä, että vaikka en kaikkeen riitä, niin näihin asioihin olen tänään riittänyt.
Mitä muuta tulee mieleen, mikä auttaisi riittämättömyyden tunteen kanssa pärjäämiseen?
Kysyy teiltä
