Onko sinulle koskaan käynyt niin, että penkoilet psykologisesti vaikeana pitämäsi asian taustoja ja päädyt tunnistamaan, että vaikeutesi kumpuaa jostain syvästä ja ilmiselvän vääristyneestä uskomuksesta? Kuten että ”en ole rakkauden arvoinen” tai ”naisiin/miehiin ei voi luottaa” tai ”ei saa yrittää olla parempi kuin muut” ”en kestä, jos teen virheitä” tai ”ulkomaalaiset ovat epäluotettavia”. Siis jokin sellainen ajatus, jota et voi ainakaan kokonaan allekirjoittaa tai kehtaa edes ääneen lausua, kun se on niin väärin tai niin yksisilmäinen ja kuitenkin tiedät, että annat tämän ajatuksen ohjata sinua. Jotain seksististä, rasistista, ylimielistä, itseä tai toisia väheksyvää tai kohtuuttomalla tavalla velvoittavaa.
Oman kokemukseni mukaan moni ohjauksen ahaa-hetki syntyy siitä, kun löydetään tämmöinen kummallinen aiemmin tiedostamaton ajatus. ”Mä taidan oikeasti ajatella ihmisistä näin, vaikka sitä ei varmaan saisi sanoa ääneen.” ”Oikeasti joku osa minusta tuomitsee minut itseni tällä tavoin, vaikka tiedän, että se on kohtuutonta, enkä ketään muuta tuomitsisi noin.”
Etsin netistä ja kirjallisuudesta muiden näkemyksiä haitallisten tai rajoittavien uskomusten teemasta, koska sellaisilta nämä vaikuttivat, uskomuksilta jotka estävät meitä näkemästä asioiden todellista laittaa ja siksi rajoittavat tai haittaavat milekästä toiminta. Selvittely palautti mieleeni, että toisaankin, haitallisia uskomuksia koskeva liturgia on se, että meillä voi olla negatiivisia uskomuksia itsestä ja toisista, jotka estävät meitä tavoittelemasta itselle tärkeitä asioita ja menestymästä – olemasta niin hyviä kuin voisimme olla. Kyllä. Tämä on tärkeä asia ja varmasti tuttua monelle. Huomioni kuitenkin kiinnittyy ilmaisuun ”niin hyviä kuin voisimme olla”. Mitkä uskomukset ovat lopulta haitallisia? Kuinka hyviä voisimme olla?
Minussa nousi ajatus, että mikä tahansa uskomus, joka ei ole totuudellinen, voi olla haitallinen.
Luin juuri Ta-Nehisi Coatesin kirjan Vesitanssija, joka sijoittuu Yhdysvaltojen Virginiaan orjatyövoimalla rakennettujen plantaasien aikaan. Kirja tuo esiin, kuinka paljon orjakulttuurisssa nähdään vaivaa, jotta valkoiset orjanomistajat voivat pitää yllä sellaista uskomusta, että ”olen hyvä ihminen ja sen mitä minulla on, pohjaa omaan ja esi-isiemme työhön ja olen sen ansainnut”. Orjien tekemä työ pelloilla ja julkisivuna toimivassa kartanossa, on piilotettu mahdollisimman näkymättömäksi: puutarha ja rakennukset on puleerattu, mutta puleeraajat piilotettu, talossa sisällä työskentelevät orjat asuvat maanalaissa sokkeloissa ja kulkevat taloon näkymättömistä oviaukoista, heidän tekemänsä ruoka ilmestyy hisseillä ruokailuhuoneisiin, ja jos työtä tekevien esillä oloa ei voida välttää, eikä tehdä ”etänä” heidän inhimillisyytensä on häivytettävä, he toimivat koneen kaltaisesti, persoonattomasti ja seisovat taustalla esinemäisesti.
Haitallisia uskomuksia tässä yhteydessä ovat ”olen ansainnut tämän” ”tämä on oikein” ”olen hyvä ihminen”. Eivät ne ole negatiivisia ajatuksia, vaan aika positiivisia. Ne eivät haittaa etuoikeutettua elämänmenoa ja menestystä, pikemminkin ovat sen edellytyksenä etuoikeuksista nauttimiselle.
Yhteiskunnallinen tilanne ei ole täysin erilainen, vaikka orjuus on kiellettyä. Hyvinvointimme alkuperä (ja sen mitä se maksaa) on kuitenkin edelleen piilottettu katseiltamme, sen piilottaminen on monimutkaisempaa, hienovaraisempaa ja vaatii vielä suuremman koneiston taustalleen kuin orjayhteiskunnassa.
Jos uskaltaisimme, voisimme haastaa itseämme tutkailemaan, mitkä uskomuksistamme todellakin ovat haitallisia. Mitkä estävät meitä olemasta rohkeita ja katsomasta asioita silmiin ja kasvamasta? Millaisten uskomusten ylläpitämiseen täytyy nähdä valtavasti vaivaa? Onko se esimerkiksi se, että ”jatkuva talouskasvu on tie hyvinvointiin” tai ”en voi rentoutua, ellen pääse ulkomaille” ”ei ole mitään järkeä tehdä taidetta, joka ei tuota rahaa” ”hoidettaan ensin suomalaisten asiat kuntoon” ”bensan hinta ei saa nousta”?
Arvaukseni on, että jos ihmiskunta selviää hengissä seuraavat puoli vuosisataa, nuo varsin yleiset ja harmittomalta tuntuvat ajatukset näyttävät jälkikäteen katsottuna oudoilta ja virheellisiltä. Tulevat ihmiset hämmästelevät hölmöyttämme ja taivastelevat ”silloin tosiaankin oli ihan yleistä ajatella noin, sitä pidettiin luonnollisena ja kunniallisena”.
Minusta tuntuu, että kielteisessä muodossa olevia ajatuksia pidetään helpommin haitallisina uskomuksina. Kuitenkin ajatus ”olen hyvä esimies” voi olla esimiehenä kasvun este yhtä lailla, kuin se että ajattelee että ”minusta ei ikinä tule hyvää esimiestä” tai ”olen hyvä vanhempi” voi olla haitallinen uskomus siinä missä ”olen huono vanhempi”, kaikki riippuu näiden ajatusten totuudellisuudesta. Jos on pakko pitää kiinni uskomuksesta, että on hyvä, voi joutua näkemään paljon vaivaa virheiden ja mokien huomaamisen välttelyyn, sen sijaan, että huomaisi ne, oppisi ja olisi siten parempi hommissaan. Eikä se oman huonoudenkaan voivotteleminen auta oppimaan.
Olen tuntenut ihmisen, joka ajatteli, että ”teen itse kaiken paremmin kuin muut”. Hän oli kyllä erinomainen kaikessa mihin ryhtyy, mutta selvästi keskivertoa huonompi toisten kannustamisessa, ohjaamisessa ja epätäydellisyyden sietämisessä (varsinkin jos se on toisten epätäydellisyyttä). Tunnen sellaisenkin ihmisen, joka ajattelee ”en saa koskaan epäonnistua”. Hän ei koskaan epäonnistukaan, koska ei yritä mitään sellaista, jossa voisi epäonnistua. Hän asettaa riman matalalle ja eikä onnistumisen kokemuksia synny epäonnistumisia vältellessä.